Rakkaimmat koruni

Tämä postaus liittyy tavallaan edelliseen, jossa kerroin tositarinan Helsingistä 1920-luvun alusta.


Samalla testaan uutta kameraa...







Kaikkein rakkaimmat korut, tai muutamat niistä, ovat vanhoja ja saatu "perinnöksi."

Tämä rintakoru on mummoni vanha, jonka sain teini-ikäisenä vaariltani. Mummoni kuoli vuonna 1980, olin silloin viisivuotias. Kovin monia muistikuvia minulla ei mummosta ole, muutamia kuitenkin. Mummollani oli aika paljon koruja, osa niistä on äidilläni.
Rintakoru on minusta ihastuttava, vaikka onkin ihan rihkamaa. Olen käyttänyt sitä paljon, esimerkiksi takissa, puserossa, huivissa, hatussa, jopa hiuksissa.

Tämä hopeinen rannekoru on todella tuunattu malli. Olen saanut sen aikoinaan ensimmäiseltä poikaystävältäni joululahjaksi, -90 luvun alussa. :) Panssariketju on ehjä ja vahva ja monet vuodet pyörittelin korua käsissäni miettien, mitä sille voisin tehdä. Kuin tilauksesta tuttavani Tiiu alkoi valmistaa ja uudistaa koruja ja hänen kanssaan suunnittelimme säväkämmän ilmeen hieman ankean näköiselle korulle. 

Koru sai ylleen monen monituista värillistä lasihelmeä. Hauskinta korussa on "liukuva" väritys, jonka yhdessä tekijän kanssa suunnittelimme. Parasta taas on se, että se sopii KAIKKIIN vaatteisiini. :) Korusta löytyy laaja väriskaala, kuvat eivät valitettavasti tee oikeutta hekuville kiville.









Sain huokeasti korun, jota olen käyttänyt todella paljon, sen "tuunaamisen" jälkeen.




  Tämän hopeasormuksen tein ollessani kultasepän "oppipoikana" joitakin vuosia sitten. Olen tehnyt sen alusta saakka, takonut sormuksen pyöreäksi, juottanut istukat ja istuttanut kivet. Homma oli aika helppo ja sain paljon kehuja siitä, kuinka hyvin kivien istukat asettuvat sormukseen kiinni. Haasteellisen hommasta tekee ainoastaan se, että sormuksen ulkopinta on kaareva.






Sormus on kovin "minun näköinen", en ole pikkusievien keltakultaisten korujen ystävä lainkaan. Korut saavat olla mielestäni hieman rouheita ja niissä saa näkyä käsityön jälki.
Kivistä keskimmäinen, vihreä, on synteettinen, reunoilla olevat granaatti ja ametisti ovat aidot. Taaskaan ei kuva tee lainkaan oikeutta kivien hienoille väreille...



100-vuotias kaunotar.

 Sitten... koruistani kaikkein rakkain.
Vanha, sinisafiirilla ja timanteilla koristeltu ns. diana-sormus.
Tämän on vaarini isä tuonut Etelä-Afrikasta 1900-luvun alussa.
Timantit ovat hiomattomia ns. raakatimantteja, sen takia ne eivät loista samalla tavalla kuin hiotut. Mutta aitoja ovat, sen on niin moni kultaseppä todennut!









Kaiverrus näkyy juuri ja juuri kuvassa, klikkaa suuremmaksi!



Itselleni sormuksesta tekee entistä arvokkaamman se, että sen sisäpuolella on kaiverrus:
19  5/III  11  eli 5.3.1911. En tiedä kenen merkkipäivä silloin on ollut, tai mikä muu merkitys päivämäärällä on, mutta ihan kohta siitä on kulunut 100 vuotta!
Ironista on se, että pidän sormuksesta todella paljon, se on kaikista koruistani ehdottomasti tärkein, mutta en koskaan käytä sitä. Ensinnäkään en uskalla; sehän olisi katastrofi, jos sormus vahingossa häviäisi! Toisekseen en pidä keltakullasta lainkaan, vaikka tämä yksilö on hurmaava!

Loppuun on pakko laittaa kuva rintakorusta joka on ollut minulla vasta muutaman vuoden. Keraamikkoystäväni Sari sujautti sen joskus käteeni, kun olin ihastelemassa hänen töitään joulumyyjäisissä. Koru saa minut joka kerran hyvälle tuulelle! :) Se saa myös ihmiset lähestymään minua, kun he yrittävät tihrustaa korun tekstiä, koru ei nimittäin ole kovin suuri.