 |
| Toista haukottaa ja toista nukuttaa jo valmiiksi... Lupaava alku. |
Kolme sisarusta, Raymond, Gunnar ja pienin Majlis kävelivät koulusta kohti kotia. Niinkuin muinakin päivinä, he tapasivat matkalla Kapteeni Eskolan. Eskola oli ihan oikea kapteeni, ei tosin merikapteeni, vaan armeijan kapteeni. Iloisesti lapsia tervehti myös Kapteeni Eskolan kettuterrieri, nimeltään Teri. Hetken Kapteenin kanssa keskusteltuaan he jatkoivat matkaa. Teri olisi mielellään lähtenyt lasten mukaan, mutta se jäi surkeana Kapteeni Eskolan viereen katsomaan kun lapset jatkoivat matkaansa kotiin.
"Olisipa ihanaa jos saisimme oman koiran" Majlis sanoi. "Niin" vastasivat pojat. "Eivät äiti ja isä kuitenkaan antaisi meidän sellaista ottaa" sanoi Raymond, joka vanhimpana ymmärsi elämän realiteetit.
Päivittäin lapset kohtasivat koulumatkallaan Kapteeni Eskolan ja Teri-koiran. Eräänä päivänä Kapteeni Eskola ilmoitti lapsille, että hän muuttaisi Eiraan. Teri muuttaisi tietenkin mukana. Majlis purskahti itkuun. "Teri, rakas Teri, näemmekö koskaan enää?" Pieni tyttö puristi koiraa rintaansa vasten ja terrieri nuoli valuvat kyyneleet tytön kasvoilta.
Lapset olivat kovin allapäin ja hiljaisia, kun he maleksivat kotiin. Jokainen mietti pientä koiraa ja sitä, että he tuskin näkisivät sitä enää. Tai sitten pitäisi varta vasten matkustaa Eiraan, eivätkä isä ja äiti varmaankaan antaisi heille lupaa.
Viikonlopun jälkeen lapset kulkivat tuttua reittiä kotiin. Kapteeni Eskolan talon kohdalla heitä odotti tuttu näky. Teri-koira odotteli lapsia häntä heiluen. "Eikö Kapteeni Eskola muuttanutkaan?" he kyselivät yhteen ääneen, yhtä paljon toisiltaan kuin häntäänsä heiluttavalta koiralta. Kapteenia ei kuitenkaan näkynyt missään.
Lapset koputtelivat Kapteeni Eskolan ovelle, mutta kukaan ei tullut avaamaan. "Mitä te lapset siellä koputtelette!!" kuului äkäinen ääni parvekkeelta. "Se on talonmiehen akka" kuiskasi Gunnar. "Päivää rouva, onkohan Kapteeni Eskola kotosalla?" kysyi Raymond kohteliaasti. "Sehän muutti jo perjantaina pois! Ei se täällä enää asu!" talonmiehen akka huusi parvekkeelta niin että koko sisäpiha raikui. "Hänen koiransa on täällä!" Raymond huusi takaisin. "No tänne ette sitä piskiä ainakaan jätä! Tehkää sille mitä haluatte!" talonmiehen akka huusi ja jatkoi maton tomuttamista. Lapsilta loksahtivat suut auki. Teri oli varmaankin tullut yksin Eirasta Liisankadulle, varmaankin vain nähdäkseen heidät!
Raymond kysyi talonmiehen akalta, tiesikö hän, mikä Kapteenin uusi osoite oli. Kun osoite oli selvillä, lapset alkoivat miettiä mitä tekisivät seuraavaksi. "Minä vien Terin" sanoi Raymond. "Menkää te kotiin ja sanokaa äidille että tulen niin pian kuin suinkin!"
Lapset päivittelivät Terin karkuretkeä koko illan, vielä silloinkin kun Raymond tuli takaisin kotiin. Kapteeni oli ollut iloinen saadessaan koiransa takaisin, mutta toivoi ettei karkuretki enää toistuisi.
Toisin kävi; jo seuraavana päivänä Teri oli jälleen tutulla paikalla odottamassa lapsia. Ja taas lähdettiin karkulaista viemään kotiin. Sama toistui kokonaista kaksi viikkoa.
Eräänä iltapäivänä Kapteeni istui Idmanin perheen kahvipöydässä lasten tullessa koulusta kotiin. "Teri!" lapset huudahtivat yhdestä suusta ja säntäsivät silittämään ilosta hypähtelevää koiraa. "Lapset, Kapteenilla on teille tärkeää asiaa" sanoi äiti. Kapteeni nousi, hymyili ja sanoi: "Lapset, olemme äitinne kanssa sopineet, että Teri voi jäädä asumaan tänne teidän kanssanne. Se karkailee jatkuvasti ja haluaa selvästi olla teidän luonanne. No, mitä mieltä olette?" "Hurraa!" huusivat lapset ja pieni koira alkoi haukkua vimmatusti ja kiepsahdella heidän ympärillään.
"Oma koira, vihdoinkin!" huokaisi pieni Majlis.
 |
| Krooh..... Ai se loppui jo!? |
Tämä tarina ja henkilöt ovat todellisia. Tämä on tapahtunut oikeasti Helsingissä 1920-luvun alkupuolella. Teri-koira asui onnellisena lasten kanssa, kunnes valitettavasti jäi Liisankadulla Helsingissä auton alle ja menehtyi.
Tarinan Raymond on minun vaarini. Hän kuoli Helsingissä vuonna 1990.
Olipa ihana tarina!
VastaaPoistaKiitos Sirkku! :)
VastaaPoistaOlen nyt aloittelemassa sukututkimusta ja tänään juttelin isäni kanssa varmaan kaksi tuntia puhelimessa. Hän kertoi minulle tämän tarinan, joka on tapahtunut vaarini ollessa nuori poika. Tällaiset tarinat tekevät jotenkin sisältöä koko sukututkimushommaan, hauskat ja surulliset, uskomattomat ihmiskohtalot. Tässä tapauksessa koiran kohtalo. :)
Ja tarinat on minusta tärkeää dokumentoida, että ne ovat muuallakin, kuin vaan jonkun päässä.
Olipa ihana tarina! Tuollaisia täytyy vaalia!!
VastaaPoista:) Kiitos Tirriliisa! Niin minustakin. Vaikka kaikki ei olekaan varmaan mennyt aivan juuri noin, kuin kirjoitin, niin pääpiirteet siinä ovat ihan totta. Ja tuosta huomaa jotenkin sen ajan hengen, Helsinki oli pikkuisen pienempi paikka tuohon aikaan kuin nykyään. :)
VastaaPoistaIhana tarina! <3
VastaaPoistaHyvä kun tallensit sen - ja jaoit meille!
...eikä kuvatkaan huonot olleet, osuvat tekstitkin niissä ;)))
Mukavaa talviviikkoa teille!
Ihana tarina ja vielä tosi! Todella hienoa, että tuollaiset tarinat tulevat muistiinkirjoitetuiksi.
VastaaPoistaIskä lupasi lahjoittaa mulle koko valokuvakokoelmansa ja niitä on PALJON!! Siellä on kuvia menneistä sukupolvista ja ihan varmaan vaaristani nuorena. En ole koskaan nähnyt hänestä lapsuudenkuvia, joten jännityksellä odotan. Tietenkin odotan melkein kädet täristen myös kuvia hänen vanhemmistaan ja isovanhemmistaan.
VastaaPoistaTähän olisi ollut kiva saada kuvaksi juuri sen ajan otos, mutta laitetaan sitten myöhemmin niitä näytille. :) Jos vaikka pikku Teri-terrierin kuviakin löytyisi sieltä, koskaan ei tiedä...
Kunhan pääsemme istumaan pariksi päiväksi isän kanssa alas ja pläräämään kuvat läpi, meinaan nauhoittaa kaiken, jotta voin sitten ajan kanssa kirjoittaa niitä tarinoita ylös. Rakastan isässäni sitä, että hän jaksaa kertoa loputtomasti tarinoita menneistä ajoista, ja hänellä on norsun muisti!! Ennen vaarini kuolemaa oli isäni tehnyt samoin, kaikki valokuvat oli käyty läpi yksi kerrallaan ja niistä tehty mahdollisimman tarkat muistiinpanot. Vaika minun isäni ei niin vanha mies olekaan, ei edes eläkkeellä vielä, niin koen hyvin tärkeäksi tällaisen. Elämästä ei koskaan tiedä ja minusta tämä on tärkeä tehtävä tuleviakin sukupolvia ajatellen.
Voi kun liikuttava tarina:)
VastaaPoistaSukua on mielenkiintoista tutkia
ja kuulla tarinoita
entisistä ajoistakin!.
Jamssi
Jamssi :)
VastaaPoistaOn mielenkiintoista, ja kovin aikaavievää! Mutta niin korvaamatonta, että mielenkiinnolla pureudun tähän haastavaan hommaan.
Ihana tarina ♥ joskus asioilla on tapana loksahtaa prhain päin :)
VastaaPoistaSarppu, kyllä! Tässä tapauksessa koira oli se joka valitsi omistajansa. :)
VastaaPoistaOlipas siinä kaunis tarina ja asiat menee lopulta oikein päin,näinhän se on yleensä♥
VastaaPoistaTansku, niin juuri! Minustakin tarina on aivan ihana ja voin mielessäni kuvitella vaarini Teri-koiran kanssa...
VastaaPoista