Hevosongelmia ja ongelmahevosia

Varoitus: sisältää runsaasti pohdintaa hevosen eriskummallisista mielenliikkeistä sekä omistajan lisääntyvistä harmaista hiuksista ynnä hevosenomistajana olemisen mielekkyydestä.

Luulin tänään pääseväni rentouttavalle maastolenkille Mustalla Prinsessalla. Toisin kävi. Tai siis pääsimme kyllä etenemään pienen matkaa, mutta sitten hyvin pian hevoseni heitti hanskat tiskiin ja sanoi: "Ei kuule oikein nappaa. Mä haluun talliin!!"


Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta (eikä varmasti viimeinen!!) kun meillä on hieman eriävät mielipiteet maastolenkin pituudesta, suunnasta, vauhdista tai muusta siihen liittyvästä asiasta. Pääsimme tallin pihasta ripeää käyntiä kiitettävät viitisensataa metriä pimeää metsäautotietä, kun rinsessa pyörähti ympäri ja lähti puolijuoksua kipittämään kotiinpäin. Käänsin hevoseni ympäri arviolta noin viisikymmentä kertaa, enkä kertaakaan saanut sitä ottamaan askeltakaan eteenpäin. Ja hevoseni todellakin tietää, mitä eteenpäin ajava pohje tarkoittaa. Raippaa ei tietenkään tullut otettua mukaan, vaikka tällä hevosella pidän sitä mukana lähes aina, varmuuden vuoksi. Tulimme takaisin kentän vierustalle hiekkatielle ja siinä aloitimme melkoisen ripaskan, minä olin sitä mieltä, että oikeaan, ja vähän äkkiä, hevoseni taas veti vasempaan ja vielä vikkelämmin. Noin vartin pyörimisen jälkeen emme olleet edenneet yhtään mihinkään ja lopulta kun oikein suutuin ja karjaisin "ETEENPÄIN!!" hevoseni käsitti sen "HYPPÄÄ OJAAN!!" ja tietenkin teki työtä käskettyä... Ehdin ajatella, että kuinkahan pahasti se teloo jalkansa ojan pohjalla kun käskin hölmöilevää hevostani kipuamaan syvästä ojasta takaisin tielle. Rinsessa oli sitä mieltä, että kaikki ne möröt ja metsänpeikot, jotka häntä ilmiselvästi vaanivat pusikoissa, eivät ehkä huomaa häntä ojasta ja lähti ripeää ja korkeaa ravia ojan pohjaa pitkin tallille päin. Kun pääsimme ojan päähän, käänsin hevosen menemään takaisin metsäautotielle päin. Notkea tammani teki 90 asteen käännöksen niin vikkelästi, että olin pudota satulasta. Edes 29 vuoden ratsastuskokemus ei ollut avuksi, vaan jouduin todella tekemään töitä, että pääsin takaisin tasapainoon  mörköjä pakenevan hevoseni satulaan. Luistimet alle ja VOT! mitä piruetteja rinsessa jäällä tekisikään!
Päättelin, että hevosellani on aivan liikaa ideoita kuinka venkoilla pois ikävästä hommasta. Siispä kentälle.

Kummassa mahtaa toimia ohjaus moitteetta kaikissa olosuhteissa..???

Hevoseni luultavasti ehti jo huokaista helpotuksesta kun ratsastin kentälle, riisuin siltä satulan ja irrotin ohjat kuolaimista. Heti irti päästyään se yritti mennä piehtaroimaan mutta ajoin sen liikkeelle. Pidin hevosen ravissa tai laukassa ja aina kun se "kysyi" että eiköhän lopeteta, pyysin vaan lisää vauhtia. Tamman ilme muuttui koko ajan happamammaksi, kun se tajusi, että nyt on äiti tosissaan, eikä hidastelu onnistukaan. Tietenkin sitä myös suututti, että vaikka se olisi ollut valmis lopettamaan ja menemään talliin, minä en ollut. Ei auttanut muu kuin pistää töppöstä toisen eteen.


Vartin päästä ajattelin, että suurin vastarinta on ehkä taitettu. Pyysin hevosen luokseni, satuloin se uudestaan ja hyppäsin selkään. Nyt rinsessan meno tyssäsi jo tallin ovelle. Siinä yritettiin keulia ja pyöriä, koivusta taittamani säälittävä risu oli siinä vaiheessa jo useassa osassa, mutta kuitenkin kirpaisevan tehokas ja sain tammani metsäautotien risteykseen, tosin parin mutkan, usean kiemurtelun ja ojanpohjakävelyn jälkeen, mutta kumminkin. Suunnittelin jo uutta "kenttäsessiota" sen verran tahmealta meno tuntui, vaikka etupää oli hyvinkin kevyt, niinkuin aina vastaavissa tilanteissa. Sain tamman taas samaan kohtaan kentän vieressä kulkevalle tielle, missä se tehnyt sukelluksen ojan pohjalle. Yhtä huonoin tuloksin matkamme eteni tälläkin kertaa. Yritin käynnissä, ravissa, pohkeenväistöä, eikä mikään tuottanut tulosta. "Tuosta ei voi mennä!!" hevonen huusi. "Kyllä voi!! Siitä on menty satoja kertoja, satoja kertoja!! Valoisassa ja pimeässä, yksin ja yhdessä, kesällä ja talvella, kärryillä ja ratsastaen!!" huusin mielessäni takaisin. Mikä tahtojen taisto, kaksi yhtä kipakkaa akkaa vastatusten.

Hyviä hetkiäkin on joskus. Tässä ratsuttajan kanssa.

No, jos hevonen on fiksu, niin ihminen voi olla vielä fiksumpi, pähkäilin ja käänsin hevosen takaisin tallille. Tamma äimistyi "Nytkö sille riitti?? Nytkö se jo luovutti?!" Tien päässä pysäytin hevosen ja käänsin sen vielä kuin kokeillakseni pari kertaa metsään päin. Ei halunnut mennä. No, osaahan rinsessa kävellä takaperinkin, tuumasin ja niin alkoi (lähes) loputon peruuttaminen. Pari kertaa käänsin hevosen taas kysyäkseni että mennäänkö etuperin, mutta ei, se ei tullut kuuloonkaan. Peruuttaminen sujui kylläkin oikein hyvin. Suorastaan loistavasti. Kun pääsimme "pelottavaan" kohtaan, jatkoin peruuttamista vielä ainakin viisikymmentä metriä, että olimme jo ihan metsän reunassa. Sitten käänsin hieman hämmästyneen hevosen ja nostin laukan. Hölmistynyt hevonen laukkasi kiltisti pehmeää, keinuvaa laukkaa ja pienen matkan jälkeen siirsin sen käyntiin ja käänsin kotiinpäin. Sain mitä halusin. Se olin minä, joka päätti milloin käännytään kotiin ja missä askellajissa edetään. Kävelin vielä tallin ohi ja jatkoin kentälle. Rinsessan vastarinta oli muisto vain. Kiltisti korvat hörössä se käveli kentälle. Vielä jatkoin kuulostelua, meneekö se vielä tallin ohi kiltisti tielle päin vai jääkö kiukuttelemaan tallinpihalle? Kiltisti, korvat edelleen hörössä pitkin ohjin hevonen käveli tielle, naapurin pihan vierestä, pienen metsäpolun kautta takaisin tallille.
Puolentoista tunnin "maastolenkin" aikana etenimme noin 300 metriä peruuttamalla ja samanverran laukassa, tosin etuperin. Ei kummoinen saldo, mutta jotakin sentään.

Veikkaanpa, että huomenna on rinsessalla toinen ääni kellossa. En muista milloin viimeksi se olisi ollut näin hankala, varmaan silloin kun aloin taas ratsastaa sillä Kanelin syntymän jälkeen. Silloin näitä "neuvotteluja" käytiin pitkän aikaa. Reilussa puolessa vuodessa oli rinsessan mieli hieman villiintynyt...

Tallissa olin harmissani että yhteistyömme oli lievästi sanottuna takkuista tänään. Rinsessa on vahvatahtoinen, kyllä. Hyvin miellyttämishaluinen myös, mutta vain silloin kun se hänelle sattuu sopimaan. Hevoseni on äärimmäisen tammamainen (joku saattaisi sanoa vaikea) eli mieli muuttuu päivittäin, ailahtelevainen potenssiin sata. Hän on myös kiltti, hyvin kiltti ja ihmisrakas hevonen. Hän ei ole milläänlailla häijy, mutta toisaalta niin mustasukkainen toisesta hevosesta, että välillä näyttää siltä, kuin mustan tamman päähän kasvaisi sarvet ja silmät iskisivät kipinöitä. Olen omistanut rinsessan nyt reilu seitsemän vuotta ja kuinkahan monta kertaa olen itkenyt ja raivonnut metsässä ja uhannut soittaa makkara-auton hevostani hakemaan heti kun pääsemme (jos pääsemme) takaisin tallille. Useammin kuitenkin olen ollut kuin seitsemännessä taivaassa, kun rinsessa tekee suunnilleen kaiken ajatuksen voimalla. Parhaat ratsastuskokemukseni olen saanut rinsessan selässä.


Uskon että kaikki huonot, sekä ne hyvät asiat tapahtuvat juuri siksi, että hevoseni on äärimmäisen herkkä. Ja myös todella viisas. No, kaikkihan hevosiaan kehuvat, saatat ajatella, mutta kahdesta hevosestani Rinsessa on huomattavasti älykkäämpi. Senpä takia meillä on joskus "näitä päiviä" kun kaikki ei mene niinkuin Strömsössä... ;) Tyhmemmän hevosen kanssa elämä on paljon tasapaksumpaa, mutta myös turvallisempaa, olen huomannut.

Rinsessa on herkkyytensä vuoksi myös "terapiahevonen" hän lähestyy rohkeasti ja lohduttaa aivan erityislaatuisella tavalla kun olen joskus ollut kaikesta niin rikki ja hajalla, etten muuta osaa kuin käpertyä itseeni ja omaan suruuni. Musta hevoseni tulee lähelle, puhaltaa poskelleni, pyöräyttää turvalla niskahiuksiani ja asettuu seisomaan ihan kiinni. Lopettaa syömisen ja vain on. Hevonen huokaisee kuin sanoakseen: itke vain, itke. Kerro murheesi kun jaksat, minä olen valmis kuuntelemaan milloin vain. Olen tässä. Sinua varten.

Se kiltimpi, säyseämpi ja herttaisempi.

Lähdin vielä miettimään syntyjä syviä sen tasapaksumman selkään. Ohjasin aina suloisen, aina kiltin, harmittoman ja sympaattisen suomenhevoseni samaan metsään, jonne hetki aiemmin olin peruuttanut Rinsessan, kun pakki oli ainoa toiminnassa oleva vaihde tänään. Suomenhevoseni leveässä selässä ilman satulaa oli jotenkin lohdullista istua. Ajattelin, että on sentään hyvä, ettei minulla ole kahta samanlaista ärripurria ja tuuliviiriä tallissa. Vaikka toinen joskus nostaa verenpainetta, niin toinen sitten taas laskee sitä. Säilyy jonkunlainen balanssi.
Sitäkin mietin että kun ostin rinsessan, halusin nimenomaan JÄRKEVÄN harrastehevosen. Siitä järkevyydestä voi olla montaa mieltä, mutta kyllähän rinsessalla harrastetaan, perässä ei vielä ole ollut sohvaa, mutta melkein kaikkea muuta. Ja huumorintajuisena hevosena hän hyväksyy mukisematta kaikki ehdotukset. Mutta kenellekään muulle rinsessa ei kiukuttele niinkuin miulle. No, ratsuttajille on välillä näytetty vähän hapanta naamaa, mutta ei koskaan tällaista raivokasta riehumista, niinkuin tänään. Tarkoittaako se sitten samaa kuin lasten kanssa; vieraille ollaan pikkuisen vieraskoreita ja äidille uskalletaan raivota ja kiukutella, kun se jaksaa rakastaa silti ihan aina??


Huoleton on hevoseton nainen.