Harava, tuo moneen taipuva apuväline

Pakko myöntää, että tämä nyt ei sitten ole omaa keksintöäni, matkin Hirnakan haravointihommia ja totesin, että toimii!!
Terveiset sinne ja kiitos loistavasta oivalluksesta! :)

Ei voi edes syödä kun tuntuu niiiiiiin hyvältä.

Jos joku ei ole koskaan harjannut hevosta (ja jotain tosi paksu/pitkäkarvaista rotua) kun sillä on karvanlähtöaika keväällä, niin voin kertoa, että aika mielellään sitä on haravanvarren mitan päässä siitä kohteesta. Karvoja lähtee jonkun verran enemmän kuin kissasta tai koirasta, niiden tupsahdukset ei ole mitään tällaiseen mammuttiin verrattuna. Kaikki harjat, metalliset hikiviilat tai suat ovat lähinnä naurettavia ja tyhjänpäiväisiä tässä hommassa, haravalla karva irtoaa ja pysyy ainakin suurinpiirtein poissa miun naamalta.

Epäilin ensin hyvinsyöneen suomenhevoseni suhtautumista haravointihommaan, mutta se olikin siitä niin valtavan ihanaa, että liinaharjainen tamma oikein kaihoisasti hirnui, kun lähdin haravani, tuon mainion apuvälineeni kanssa marssimaan tallia kohti. 

Rinsessahevonen halusi tuntea myöskin haravan selässään, se oikein tungeksi aidalla kun raaputin nautiskelevaa Solindaa.
Rinsessan herkkä hipiä sieti haravaa tasan kaksi vetoa, sitten se vinkaisi ja astui askeleen sivuun; MINÄ haluan nyt syödä. Mene pois. Ei mennyt Rinsessan jakeluun, että kuinka oranssin Fiskarsin muoviharavan kihnutus voi tuntua jonkun mielestä hyvältä.

Pääsiäisen vietto jatkuu luultavasti haravoinnin merkeissä mutta myös leipomisurakkaa aloitellessa. Maanantaina olisi viisivuotiaan pikkuneidin synttärijuhlat ja tupa täynnä väkeä.

Nautiskellaan!