Kimppakämppä

Pikku-kukko Kieku ja ankkapienokaiset.

Isot kanat muuttivat ulos viime viikolla. Talvisin pidän kanat tallissa, mutta kesät ne asustelevat kesäresidenssissään, pienessä jalasaitassa. Kun kanojen osastolle talliin tuli lisää tilaa, sain silmissä kasvavat ankanpoikaset isojen kanojen häkkiin. Ankkojen seurana jo aikaisemmin pienemmässä häkissä olivat chabo-tiput Kieku ja Kaiku. Samat tiput siis, jotka tammikuun kovilla pakkasilla kuoriutuivat. Yhteiselo kakaroilla on sujunut mallikkaasti, ensialkuun ankat olivat pienempiä ja piilottelivat tipujen alla, mutta nyt osat ovat vaihtuneet; pikkukanat kipaisevat ankkojen suojiin jos jotain pelottavaa ilmaantuu näköpiiriin. 

Syököhän toi jotain herkkua??

Pupujen tämänhetkisen runsaahkon määrän (12 kappaletta) vuoksi olen sijoitellut niitä sinne, tänne ja tuonne. Laitoin kovin rauhallisen ja vähän ujonpuoleisen Tumppu-pupun vielä kakaralauman peräänkatsojaksi ja seuramieheksi. Tänään vaihtelin vielä pupujen paikkoja ja jossain vaiheessa huomasin, että ankka/tipu/pupuhäkissä on yhden pupun sijasta kolme. Kaksi poikasta olivat karkuteillä Fiina-äidin hoivista ja olivat suunnanneet moikkaamaan isäänsä Tumppua. Siellä ne pitkäkorvat sulassa sovussa nakertelivat kolmeen pekkaan näkkäriä. Annoin kakaroiden olla ja ajattelin että tuskin näillä hetkillä luovutusikäisillä pupulapsilla mikään hätä tulee. Hoitakoon isä välillä lapsiaan. Ja pääseväthän ne takaisin Fiina-äidin häkkiin, kun sieltä kerran poiskin pääsivät.

Tunkua puurolautasella.

Kyllä tästä taitaa kaikille riittää...

Kuhina alkoi, kun vein ankoille ja kanoille kaurapuuroa. Pikkupuput pomppivat uteliaasti kurkkimaan että mitä kaverit syö. Aprilli-ankka ajoi pienet puput kohisten tiehensä ja yritti lättänokalla tarttua niitä perskarvoista kiinni siinä onnistumatta. Vasta Tumpun tullessa isoimpana paikalle väistyivät linnut sivummalle mutisemaan; "no niin, nyt toi tuli tänne. Noin iso vetää meidän pöperöt naamariin ihan varmaan viimeistä murua myöten.."
Pienen kyräilyn jälkeen linnut hakeutuivat takaisin astialle ja naurua pidätellen seurasin kahden ankan, kahden kanan ja kolmen kanin ateriointia samalta astialta.
Näin niitä sosiaalisia suhteita luodaan. Näinkin pienessä porukassa on pelkästään etua, että suunnilleen jokainen tulee melkein kaikkien kanssa toimeen. Ja oppivatpahan olemaan, olen huomannut, että eri lajia olevat eläimet kyllä pitävät puolensa ja hoitavat erimielisyytensä toistensa kanssa melko näppärästi ilman että siihen tarvitsee ihmisen mennä ihmeemmin sohimaan.

Päivystystä lammasaitauksen päällä.

Siirsin lampaatkin tallin päätyyn pikkuaitaukseen ihan olemaan, kun lumet melkein kokonaan kaikkosivat. Kivempaa niillä on siinä seurailla pihan elämää ja huutaa ohikulkijoille.
Tästä tulikin mieleen, kun viime kesänä naapurissa muutaman kilometrin päässä olivat pohtineet, että kuuluuko lehmiä pitävältä tilalta ammuminen aina iltaisin heille. Matkaa sieltä on kuitenkin tähän kyseiseen paikkaan ainakin viisi-kuusi kilometriä. Sitten oli välähtänyt, että sehän taitaakin olla meidän Maija-lammas. :D Maijahan se. Ja sillä on sen verran kova ääni, että aika moni lapsi on lähtenyt parkuen lammasaitauksen luota, kun Maija avaa sanaisen arkkunsa. :D 

Nemi-kissalla alkaa pitää kiirettä kun eläimiä siirrellään pikkuhiljaa ulos. Vahdittavia riittää! Hyvästi sohvaperunan elämä, nyt alkaa kissakin olemaan kohta yhtä ylityöllistetty kuin me kaikki muutkin.

Tervetuloa Kikkailija! :) Löytyyhän täältäkin välillä tuttuja, näköjään.

Kivaa viikonjatkoa kaikille, ajatelkaahan, ihan kohta on jo Vappu!