Sain eilen muutamia käsityöjuttuja valmiiksi ja pitäisi aloittaa joulukorttien parissa ahertaminen tänään. Niistä laitan kuvia kun ovat valmiita.
Vähän surkeitakin juttuja olen joutunut ajattelemaan enkä voi niitä enää tuonnemmas siirtää. Mummovuohien aika täällä maan päällä alkaa olla tässä. Vielä tämän viikon aikana pikkumummot siirtyvät vihreille niityille. Loppuviikko tulee siis olemaan tosi itkuinen ja raskas. Tai sitähän se on jo nyt... :(
Ihmisen osa tällaisissa päätöksissä on vaikea mutta eläintä kohtaan on oltava reilu. Olga ja Toini-vuohet ovat saaneet elää pitkän elämän. Mummoilla on ikää suunnilleen 18 vuotta. Vuohet elävät yleensä noin 10-vuotiaaksi, eli mummelit ovat nähneet ja kokeneet todella paljon.
Reilun vuoden sisällä olen joutunut luopumaan monesta eläimestä ja aina se on kovin raskasta. Tätä päätöstä en voi kuitenkaan enää pitkittää yhtään enempää.
Hyvästi, rakkaat pikkumummot!
Moikkelis!
VastaaPoistaTulinkin heti teille vastakyläilylle! Onpa todella samanoloista elämää kuin meillä maaseudun rauhassa. Taloa myöten. Minäkin joudun mummovuohestani luopumaan vuosi sitten ja olikin kova paikka. Samoja ajatuksia viime talvesta myös täällä päässä. hepat kun meillä ovat jo vanhoja 24v ja 14v, niin tykkäävät olla huonolla säällä paljon sisällä. Aika pitkälle niiden ehdoilla noi ulkoilut hoituu. Tykkäävät aamulla nukkua pitkään ja syödä aamuheinät omassa rauhassaan karsinoissaan. Kyllä viimetalvena sai kanoille lämmitystä lisätä, mutta hyvin pärjäsivät.Pidetäänpä yhteyttä:)
Tervetuloa kylään "meille" vastavierailulle! Juuri muutama viikko sitten löysin yhdelle vuohistamme uuden kodin, hän oli nuorempi, vasta kuusivuotias, mutta ei tullut mummojen kanssa juttuun yhtään. Silloin vielä luulin, että mummot pärjäävät tämän talven yli. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että elimistö alkaa vanhoilla tytöillä luovuttaa, vaikka pirteitä ovat muuten. Kohta ollaan siis kokonaan ilman vuohia. :( Samalla loppuu vuohenmaito, kun toista mummoa lypsän edelleen.
VastaaPoistaMeilläkin hepat on hieman mukavuudenhaluisia :), enkä väkipakolla niitä pidä pitkään pihalla, jos on huono keli. Varsinkin musta kuikelo on kova palelemaan, eli pitää pukea korviin saakka kun on vähänkään viileää. Suokki-pullero kyllä pärjää, eikä edes tykkää pitää loimia. Meillä tammat on molemmat 14v. ja todella pirteitä, välillä vähän liiankin... Ikä ei vielä paina näillä matameilla!
Meillä yhdessä karsinassa asuvat omissa häkeissään ankat, kanat ja puput ja nyt on talveksi lämmintä heillä, kun on umpinainen ja eristetty karsina. Lisälämpöä saa lämpölampulla tarpeen mukaan. Jos oikein kylmä tulee, niin patterin voi heille viedä vielä lisäksi.
Ihana kuulla, että joku muukin on ihan yhtä höperö näiden eläinten suhteen! :) Hyvää joulun odotusta teille kaikille!
Eläimestä luopuminen on aina raskasta. Mutta eläimen parasta pitää ajatella ja joskus joutuu tekemään vaikean päätöksen. Voimia ja haleja teille!
VastaaPoistaPuolitoista vuotta sitten joudun luopumaan rakkaasta Sofia kissasta. Sofialla oli syöpä nisässä. Lääkäri sanoi, että elinaikaa olisi ollut muutama kuukausi, mutta kun Sofia ei vielä kärsinyt kipuja päätettiin lääkärin kanssa että Sofian ei tarvitse kipuja kärsiäkkään turhaan. Olisi voinut olla se muutama kuukausi kivuliasta aikaa kisulle.
Kiitos Villikissa!
VastaaPoistaOlen itse ripittänyt hyvinkin paljon ihmisiä, jotka väkisin ja hyvin itsekkäästi pitävät eläimiään hengissä niiden huonosta voinnista huolimatta. Olen silmä kovana kytännyt mummoja jo pitkään, että huomaan heti jos niiden käytöksessä tulee muutoksia. Tiedossa on ollut pitkään, että ne eivät kovin monia vuosia enää missään nimessä elä.
Ihmisen on se ratkaisu eläimen lopettamisesta tehtävä, eläin ei osaa kertoa kivuistaan tai kolotuksistaan. Ihmiset pitkittävät mielestäni monesti kohtuuttoman pitkään (sairaiden) eläintensä elämää, ja siinä suojelevat vain ja ainoastaan itseään.
Edellinen koirani kärsi diabeteksesta ja oli sokeutumassa ja olin tehnyt päätöksen sen lopettamisesta. Kun kerroin joillekin, että koira lähtee piikille ensi viikolla, niin moni sanoi, että oletko hullu, hyvä ja terve koira piikille?!! Ulkopuolisen silmään koira olikin reipas ja pirteä ja paljon ikäistään nuoremman oloinen. Harmitti ihan vietävästi, että muut tulivat suunnilleen sanomaan, että vien täysin terveen ja hyväkuntoisen koiran lopetettavaksi. Tuntuu, että ihmiset pitävät minua tosi julmana akkana, mutta jokaikisen eläimen kohdalla on suunnilleen itketty silmät päästä, koville se ottaa, mutta päätöksissäni pysyn!
Olen pyrkinyt siihen, että mielummin vaikka päivä liian aikaisin, kuin liian myöhään. Liian paljon olen nähnyt vanhojen eläinten halvaantumisia, kohtauksia ym. kun omistajat haluavat katsoa, että kuinka kauan eläinparat jaksavat hoippua jaloillaan. :(
Rakkaista luopuminen on aina vaikeaa, myös eläimistä. Niin monesta lemmikkistä minäkin olen vuosien varrella joutunut luopumaan, eli jotain tiedän tuntemuksistasi. Lämpimän voimahalituksen tahdon lähettää! <3
VastaaPoistaKiitos Marielisa! <3
VastaaPoistaVaikka itkettää, niin olo on helpottunut kuitenkin. Tiedän, että mummoilla on kohta ihan varmasti hyvä olla.
Huomenna iltapäivällä vihreät niityt kutsuvat vuohivanhuksia.
Voi, ymmarran niin hyvin mista puhut, meilla ollaan jatetty jaahyvaiset niin monille lemmikeille.
VastaaPoistaOnneksi elaimille ei aika merkitse mitaan, mutta hyva kohtelu elaman aikana sitakin enemman. Ja siitahan tuossakin on nyt kyse, mummojen parhaasta on kyse. Se on kaunista ja epaitsekasta huolehtia elainten parhaasta loppuun asti, omasta surusta huolimatta.
Kiitos Itkupilli!
VastaaPoistaSiitä olen onnellinen, että mummot ovat meillä ollessaan olleet täysin terveitä. Ja virikkeitä on ollut, kuinkahan monta kertaa olen yllättänyt mummot aterioimasta kukkapenkeissäni... :) He ovat olleet ennen meille tuloaan "kiertolaisia" ja kuulemma sairastelleet aikaisemmin paljonkin. Olen yrittänyt tarjota pikku sarvipäille onnelliset viimeiset vuodet, vaikka ottaessani pikkumummot tiesin, että kovin montaa yhteistä vuotta meillä ei olekaan. Kolme vuotta sitten ensilumien aikaan he saapuivat meidän elämään ja nyt on aika lähteä.
Moikka,täällähän on ihana blogi,eksyin tänne ja niiiin maaseutu läheinen,että,tulen uudelleen♥
VastaaPoistaMukavaa viikonloppua sinulle!
Hei Tansku! :)
VastaaPoistaKiva kun löysit tänne "meille!" Olen tuore bloginpitäjä ja aivan ihmeissäni, kuinka paljon täällä jo on kävijöitä, olet sydämellisesti tervetullut!
Näin näköjään stadin friidustakin kehittyi ihka oikea maatalon emäntä. :) Enkä vaihtaisi nykyistä elämääni mihinkään!
Hyvää viikonloppua myös sinulle!
Rakkaasta lemmikistä luopuminen on aina raskasta. Mutta aivan oikein teet kun ajattelet vuohimmmojen hyvinvointia. Vaikka päätös onkin raskas, mutta kuitenkin helpottavaa, kun eläimestä luopuu ennen kuin se alkaa kärsiä liikaa vaivojen lisääntyessä.
VastaaPoistaKauniit kuvat, aivan ihanan jouluinen kuva tuo rekikuva! :)
Nyt ovat mummot sitten poissa... :`(
VastaaPoistaVaikka miten asennoituu ja tietää mitä tulee tapahtumaan, niin on se vaan silti kova paikka. Sydän itkee vielä pitkään, vaikka ratkaisu olikin oikea.
Pikku vuohimummot olivat valloittaneet sydämeni ihan kokonaan persoonallisuudellaan ja sydämellisellä luonteellaan.
Reilun vuoden aikana olen haudannut rakkaan Piksu-koirani, yhden kissoistamme, pari pupua, pienen Sylvi-kanan ja Loviisa-tipun ja nyt vuohimummot. Siinä on itkua riittänyt.
Toivottavasti tuleva vuosi olisi hieman valoisampi.
Kiitos kaikille ihanista viesteistänne. <3 Ne lämmittävät mieltä, kun saa halauksia ja voimaa tätäkin kautta! Kiitos että saan täällä purkaa tuntojani, kun lähellä ei ole ystäviä, joille puhua.
<3
VastaaPoista^ Voin kuinka paljon on lyhyen ajan sisällä lähtenyt karvaisia ystäviä. Joskus tuntuu käyvän niin, että rakkaat lähtee rykelmissä..
VastaaPoistaMinä jouduin yli vuosi sitten tekemään päätöksen rakkaimmista rakkaimman nukuttamisesta ikuiseen uneen. Rakas, Rudi-koira, jota sen kaikista vuosien aikana aiheuttamista suruista rakastin niin paljon, ettei siihen kertakaikkiaan ole sanoja.
Olin aina pelännyt sitä hetkeä kun joudun sen joskus tekemään. Kun se sitten viime vuoden sysynä tuli eteen, se tuntui aivan epätodelliselta. Tuntui kuin olisin leijaillut jonkinlaisessa unessa, miettien ettei se voi olla nyt todellista. Se mitä olen aina pelännyt, koitti oikeasti.
Vain joitain viikkoja sitten huomasin yhtäkkiä itkeväni yksin, kun muistelin sitä hetkeä kun jouduin päästämään irti. Kuinka syvällä se suru tuntuukaan, kuinka viiltävältä se tuntuu yhä vieläkin, kun se nousee esiin.